Sattuman toimisto

Tämä novelli sijoittuu samaan Fagales-universumiin kuin Betula nana -jatkokertomuskin. Fagales-nimi on latinaa ja se on pyökkimäisten kasvien lahkon nimi. Lahkoon kuuluvat muun muassa koivukasvit (Betula nana on vaivaiskoivun latinankielinen nimitys).

Novelli kertoo hieman lisää Sattumasta ja siinä esitellään hänen apulaisensa Laura. Novelli sijoittuu Nubes-nimiseen paikkaan, missä Sattuman toimisto sijaitsee ja missä Sattuma ja Laura myös asuvat. Ajallisesti novelli sijoittuu samaan aikaan Betula nanan osan 30 kanssa, kun mustaan kaapuun pukeutunut mies käy tekemässä Sattuman kanssa kauppansa.

Marmoripylväiden keskellä oli suuri tamminen työpöytä, josta löytyi tilaa enemmän kuin yksi ihminen kykeni käyttämään. Suurin osa pöydästä olikin tyhjillään. Toisessa päässä oli sekalainen pino papereita ja kirjoja ja toisessa päässä tarjottimella viskipullo ja kaksi viskilasia. Keskellä oli kirjoitusalusta ja kynäteline, jossa oli muutama kynä.

Pöydän takaa löytyi suuri nojatuoli, jossa nukkui mies, jonka voisi ulkonäön perusteella arvioida 30–40-vuotiaaksi. Todellisuudessa mies oli kuitenkin tuhansien vuosien ikäinen. Mies oli Sattuma, kauppamies ja suuri tekijä maailmassa.

Miehellä oli yllään harmaa liivipuku. Puvun takki oli asetettu tuolinselkänojalle ja sen olkatoppaus toimitti nyt tyynyn virkaa. Mies vaikutti niin seesteiseltä, että tuskin mikään voisi hänen rauhaansa häiritä.

Yksi, joka tuon rauhan voisi rikkoa, oli kuitenkin jo matkalla.

Korkokenkien kopina kaikui pylväistä ja ääni kimpoili sinne tänne. Nainen valkoisessa käveli rivakasti pylväiden ohi kohti taas uutta pylväikköä. Moni paljonkin pylväikössä liikkunut eksyi sinne helposti, mutta tämä nainen ei sinne eksynyt, sillä hän tunsi pylväikön kuin omat taskunsa. Nainen oli viettänyt pylväikössä aikaansa jo lapsesta saakka ja osasi liikkua siellä yhtä hyvin kuin Sattumakin.

Tumma työpöytä alkoi jo vilahdella pylväiden välistä. Nainen puhalsi helpotuksesta, sillä hänen kantamansa paperipino painoi paljon. Sitten nainen oli jo pöydän edessä ja hän näki Sattuman nukkumassa tuolillaan.

Sattuma heräsi, kun nainen paiskasi paperipinon vihaisesti pöydän pintaan.

”Huomenta vaan sinullekin”, nainen sanoi ja ryhtyi selaamaan paperipinoa sen yläreunasta alkaen.

”Huomenta… Kiitos Laura, kun herätit”, Sattuma sanoi unenpöpperöisesti.

”Luulin, että sinulla oli jotakin tärkeää tekemistä”, Laura vaihtoi puheenaihetta.

”Se peruuntui. Minulle piti tulla vieras, häntä ei ole kuitenkaan näkynyt.”

”Onko hän yleensä pukeutunut mustaan kaapuun?” Laura kysyi ja lopetti papereiden selaamisen.

”Sillä vieraalla on monia asuja. Kuinka niin?”

”Sinulle nimittäin on tullut yksi vieras. Pysäytin hänet kuitenkin portaille. Hän vaikutti hieman vihastuvan sen vuoksi, mutta hän myös ilmeisesti tiesi missä oli, sillä hän suostui odottamaan.”

”Sanoiko hän nimeään?”

”Ei. Hän sanoi vain, että: ’Sano hänelle, että mustaan kaapuun pukeutunut mies odottaa hänen tapaamistaan. Hän kyllä tietää kuka minä olen. Tiedän myös, että hän on kiireinen mies ja siksi maltan odottaa tässä.’ Sitten mies vaikeni ja istuutui portaille. Siellä hän varmaan istuu vieläkin.”

”Luulen, että juuri hän on vieraani. Kuinka kauan hän on odottanut?”

”Ehkä tunnin tai puolitoista.”

”Hyvä luoja. Mene heti hänen luokseen ja ohjaa hänet tänne. Hän on odottanut jo aivan liian pitkään”, Sattuma sanoi huolestuneella äänellä.

Laura lähti ja Sattuma jäi järjestelemään paperipinoa. Laura tiesi, että nyt oli jotakin outoa tapahtumassa, sillä hän ei ollut kuullut Sattumaa näin huolestuneena hyvin pitkään aikaan. Kenties ei koskaan.

Laura ohjasi mustaan kaapuun pukeutuneen miehen Sattuman luokse ja jätti miehet puhumaan keskenään. Miehet puhuivat taukoamatta kolme vuorokautta ja Laura vei heille välillä tarjoilukärryllä lisää ruokaa, lähdevettä ja viskiä. Miehille maistui pääasiassa viski.

Lopulta tyytyväisenä hymyillyt mustaan kaapuun pukeutunut mies lähti ja jätti Sattuman laskemaan rahojaan. Laura käveli Sattuman luokse, kun hän oli saanut rahat laskettua ja sulkenut salkun. Laura ei ollut nähnyt Sattumaa koskaan niin väsyneenä. Tämä myös tuntui vanhenneen kymmenellä vuodella.

”En tiedä mitä olen taas mennyt tekemään. Toivottavasti tästä ei tule kovinkaan suurta sotkua”, Sattuma sanoi hiljaisella äänellä, joka rahisi suun kärsiessä kuivuudesta.

Laura ei sanonut mitään vaan tuijotti vakavana valkoisia lattian kivilaattoja.

”Luulen, että palkkaan sinulle muutaman apulaisen. Tulet tarvitsemaan heitä”, Sattuma lisäsi. Sitten hän nousi ylös ja suoristi kauluspaitansa hihat.

”Kaipaan unta. Yritän olla viipymättä liian kauaa”, Sattuma sanoi vielä laittaessaan puvuntakin päälleen.

Laura nyökkäsi ja katseli kuinka Sattuma hävisi pylväiden väliin. Marmoripylväät hohtivat iltaruskossa, joka oli ensimmäinen vuosisatoihin. Laura pelkäsi, että niitä tultaisiin jatkossa näkemään paljon enemmän.