Lohikäärmeiden hautausmaa

Betula nana, osa 53

Päivät kuluivat heidän lentäessään ruohomeren yläpuolella aina vain kohti pohjoista. Eteläinen tuuli suosi heitä viidenteen päivään saakka, jolloin tuuli kääntyi luoteiseksi ja ilma muuttui huomattavasti kylmemmäksi. Mihail ja Emily joutuivat pukemaan lähes kaikki mukana olleet vaatteensa pysyäkseen lämpimänä.

”Kylmyys sopii siihen paikkaan, jonka luokse olemme tulossa”, Sarnel sanoi salaperäisesti.

”Mikä paikka sellainen on?” Emily kysyi.

”Lohikäärmeiden hautausmaa. Katsokaa”, Sarnel vastasi.

Emily nousi ylös ja auttoi Mihailin ylös. Sitten molemmat katsoivat lentävän maton etureunan ohitse maahan. Maassa oli suuri vajoama, joka oli karkeasti katsottuna soikion muotoinen.

”Tuoko on lohikäärmeiden hautausmaa?” Emily ihmetteli.

”Odotahan, kun pääsemme lähemmäksi, niin luurangot alkavat näkyä. Olemme vielä kaukana”, Sarnel sanoi vastaukseksi.

Pian Emily alkoikin erottaa vaaleanharmaita luurankoja ympäri vajoamaa. Luurankoja oli valtavasti. Koko vajoama oli miltei täynnä suuria luurankoja.

”Miksi luurankoja on näin paljon? En tiennyt, että lohikäärmeitä on koskaan ollut olemassa näin paljon”, Emily ihmetteli.

”Ei lohikäärmeitä nykyään olekaan montaa. Suurin osa luurangoista on lohikäärmeiden tuhansia vuosia sitten käyneen oman sodan peru. Siksi tämä on niin surullinen paikka”, Sarnel vastasi.

Kolmikko piti ilman erillistä sopimusta hiljaisen hetken kaikille hautausmaan lohikäärmeille.

”Menemmekö me maahan katsomaan luurankoja?” Emily kysyi. Hän olisi halunnut koskettaa luurankoja.

”Emme. Se olisi liian vaarallista”, Sarnel vastasi.

”Miksi? Nehän ovat vain luita”, Emily ihmetteli.

”Hautausmaa on täynnä kuolleiden lohikäärmeiden henkiä, jotka eivät pidä vierailijoista”, Sarnel vastasi ja ohjasi maton hautausmaan yli kohti pohjoista.