torstai 1. marraskuuta 2012

Pohjoinen jokivarsi II

Betula nana, osa 57

Seuraavana aamuna lähtö oli jälleen kerran edellistä aamua hitaampaa. Emily pelkäsi, että tällä tahdilla he eivät viikon päästä pääsisi liikkeelle enää ollenkaan.

”Tämän on kerta kaikkiaan loputtava. Ei tässä ole enää mitään älyä. Minä olen ainoa, joka vielä kykenee liikkumaan kunnolla ennen puoltapäivää ja päivät muuttuvat koko ajan kylmemmiksi”, Emily sanoi paiskattuaan viimeiset tavarat lentävän maton kyytiin.

”Meillä menee enää päivä tai kaksi tälläkin tahdilla, että saavutamme joenmutkan, josta Mihail puhui unissaan”, Sarnel rauhoitteli Emilyä.

”Miksi me edes menemme sinne? Mitä sieltä muka löytyy? Se oli vain uni!” Emily vauhkosi.

Sarnel oli hiljaa ja Mihail köhi puoliunisena.

”Mitä? Onko se sitten jotakin muutakin?” Emily ihmetteli.

”Se voi olla jotakin muutakin”, Sarnel sanoi.

”Mitä muuta muka?” Emily kysyi.

”En osaa vielä sanoa, mutta minulla on jotakin aavistuksia”, Sarnel vastasi.

”Ja niitä aavistuksia et tietenkään jaa muille”, Emily totesi.

”Ne ovat vain aavistuksia. Ei niitä kannata jakaa”, Sarnel huomautti.

”Minä voin kyllä jakaa omani. Minun aavistukseni ovat kaikki pahoja”, Emily huomautti.

Kuitenkin matkaa jatkettiin jokea seuraten. Sen verran Emilyn painostuksen alla Sarnelkin myöntyi, että sinä päivänä he matkustivat lähes yhtä pitkälle kuin kahtena edellisenä päivänä yhteensä. Heidän leiriytyessä oli jo pimeää ja nuotion sytyttäminen oli hankalaa. Emily ei kuitenkaan valittanut, koska tiesi Sarnelin venyttäneen matkatekoa hänen vuokseen.

Aamu toi valjetessaan mukanaan yllätyksen. He olivat yönpimeydessä huomaamattaan leiriytyneet joenmutkan alkuun.

”Tästä meidän on käännyttävä taas pohjoiseen. Kohti vuoria”, Mihail sanoi ja osoitti vuoria.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti