Matka karshaanien maahan

Betula nana, osa 87

Matka karshaanien maahan alkoi suoraan etelään lentämisellä. Kun matkalaiset olivat päässeet vuorista hieman etelämmäksi, ohjasi Sarnel lentävän maton kaakon suuntaan. Vuorten eteläpuolella virtaavan joen jälkeen vastaan tulivat tunturit, joita jatkui pohjoisen tasangolle saakka. Matkalaiset nukkuivat tuntureiden välisessä turvallisessa kurussa ennen tangolle siirtymistä.

Kun he olivat jättäneet tunturit taakseen ja siirtyneet tasangolle, Narsha neuvoi Sarnelia lentämään suoraan itään päin.

”Voit lentää hieman lähemmäksi tasangon etelälaitaa, mutta pääsuuntana pitää olla itä”, Narsha sanoi.

Pohjoinen tasanko oli kapeimmillaankin pohjois-eteläsuunnassa viikkojen jalan taivallettava. Lentävällä matolla matka sujui toki jalkaisin liikkumista nopeammin, mutta nyt he liikkuivat itä-länsisuunnassa. Tasanko oli leveydessä huomattavasti pidempi ja se ylsikin koko valtavan mantereen poikki mereltä merelle.

”Olemmeko me liikkuneet mihinkään sen jälkeen kun tulimme tänne tasangolle?” Emily kysyi kun maisemat olivat vajaan viikon ajan näyttäneet täsmälleen samanlaisilta.

Pohjoisessa kaukana näkyivät tunturit pieninä kumpuina ja etelässä tarkkasilmäinen saattoi kaukaisen vuoriston juuri ja juuri erottaa taivaanrannasta. Idässä ja lännessä ei sen sijaan näkynyt mitään muuta kuin tasankoa.

”Olemme, mutta tasanko on laaja”, Narsha sanoi.

”Meneekö meillä yhtä kauan tasangon ylittämiseen kuin viimeksi?” Emily kysyi pääasiassa Mihaililta.

”Viimeksi ylititte tasangon toiseen suuntaan. Näin päin tasanko on paljon pidempi”, Narsha vastasi Emilylle.

Emily huokaisi ja kävi makaamaan matolle.

Emily ei kuitenkaan ollut matkalaisista ainoa, joka oli kyllästynyt maisemien samana pysymiseen. Niinpä heidän päivittäin kulkemansa matka alkoi lyhentyä, kun kukaan ei jaksanut samaa muuttumatonta taivaanrantaa tuijottaa enää yhtä kauaa joka päivä. Viikon aikana heidän päivittäinen matkustusaika lyheni kahdestatoista tunnista kahdeksaan tuntiin ja lopulta hieman sen allekin.

Tässä vaiheessa Narshan hermot olivat pettää. Hän oli ainoa, joka olisi halunnut jatkaa joka päivä aina vähän pidemmälle, mutta oli ryhmän painostuksessa joutunut taipumaan. Nyt Narsha oli kuitenkin päättänyt puuttua asiaan toden teolla.

”Ryhdistäytykää nyt. Mitä enemmän kuljemme joka päivä, sitä nopeammin pääsemme pois tältä tasangolta”, Narsha ärtyneellä äänellä.

”Eihän täällä edes tiedä liikkuuko eteenpäin”, Emily valitti.

”Jos ei liiku, niin ei varmasti pääsekään eteenpäin”, Narsha sanoi.

”Meidän kannattaisi liikkua hieman nopeammin”, Mihail sanoi.

”Onko se sitten mahdollista?” Narsha kysyi.

Kaikkien katseet kääntyivät Sarneliin.

”Voin nopeuttaa mattoa hieman, mutta en ole varma kuinka kauan pystyn pitämään vauhtia yllä”, Sarnel sanoi.

”Kuinka kauan pystyt varmasti pitämään nopeampaa vauhtia yllä?” Narsha kysyi.

”Se tietysti riippuu ihan siitä, että kuinka paljon nopeammin liikumme, mutta puolet nopeampaan vauhtiin luulisin pystyväni yli viikon ajan tässäkin kehossa. Normaalisti pystyisin kyllä pidempään kaksinkertaiseenkin vauhtiin”, Sarnel sanoi.

”Eiköhän se puolet nopeammin ole riittävästi. Ohjaa meitä myös hieman etelämmäksi ja lähemmäs vuoria, niin saamme maiseman edes hieman muuttumaan”, Narsha sanoi.

Niinpä heidän matkansa lähti etenemään hieman nopeammalla vauhdilla ja kaartoi hieman etelään.

Suunnanvaihdos alkoi näkyä jo seuraavana päivänä, kun vuoret olivat selvästi lähempänä. Seuraavan viikon aikana vuoret muuttuivat suuremmiksi ja lopulta niitä alkoi näkyä myös heidän edessä. Samalla idästä alkoi puhaltaa suolaisen tuoksuinen ilma.

Aluksi meren tuoksi oli niin kevyt, että sitä tuskin pystyi haistamaan. Tuoksu kuitenkin voimistui päivä päivältä. Lopulta he olivat aivan vuorten juuressa ja merituuli puhalsi heidän kasvoilleen koillisesta.

”Nyt meidän pitää tähdätä tuonne vuorten ja meren väliin”, Narsha sanoi ja osoitti idän ja koillisen väliin, missä loputon vuorijono yhtäkkiä loppui.

Sarnel ohjasi lentävän maton Narshan osoittamaan suuntaan.

Vuoret jatkuivat heidän oikealla puolellaan, mutta tasanko hävisi heidän vasemmalta puoleltaan. Tilalle ilmestyi meri. Matka jatkui meren ja vuorten välissä.

Muutaman päivänä päästä vuoret kuitenkin loppuivat kokonaan ja jäljelle jäi vain meri. He olivat tulleet niemeen, jonka kärkeen saakka vuoristo jatkui.

”Lennä tuonne aivan kärkeen. Voit seurata tuota maassa näkyvää polkua”, Narsha neuvoi.

Maassa oli leveä polku, joka johti vain loivasti kiemurrellen suoraan kohti niemen kärkeä.

Polun molemmin puolin kasvoi vanhoja puita. Puut olivat hoidetun näköisiä ja puusto kattoi lähes kaikki puut mitä koko maailmasta löytyi. Seassa oli aivan tavallisia tammia, kuusia, koivuja ja haapoja, mutta moni puista oli sellaisia, etteivät Emily ja Mihail olleet koskaan sellaisia nähneet. Osa puista oli yksinäisiä ja toisen ympärillä polusta poispäin kasvoi niiden lajikumppaneita.

”Puut ovat kansamme tänne vuosituhansien aikana keräämiä. Monia lajeja ei ole enää olemassa missään muualla kuin täällä”, Narsha kertoi.

He jäivät majoittautumaan puiden sekaan vielä viimeiseksi yöksi ennen karshaanien maahan saapumista.

”Muistutan teitä, että kansani on ylpeää emmekä suhtaudu vieraisiin kovinkaan ystävällisesti”, Narsha sanoi.

”Se on kiva kuulla”, Emily sanoi.

”Missä tämä kansasi maa on? Näin aikaisemmin vain merta joka puolella”, Mihail ihmetteli.

”Kyllä se on siellä. Tulet vielä hämmästymään”, Narsha sanoi.

Enempää Narsha ei kuitenkaan suostunut kertomaan vaan heidän oli odotettava seuraavaa päivää.

Seuraavana päivänä muutaman tunnin matkan jälkeen he saapuivat aivan niemen kärkeen. Aivan niemen kärjessä oli pieni varustus, joka vartioi suurta porttia, joka näytti osoittavan suoraan merelle.

”Tuon portin takana on kansani maa”, Narsha sanoi osoittaessaan punaisena ja kultaisena hohtavaa porttia.