sunnuntai 30. kesäkuuta 2013

Sanahaaste VIII



Sanahaasteessa ideana on, että molemmat haasteen osalliset sanovat kuukauden ensimmäisenä päivänä yhden sanan ja molemmat kirjoittavat näistä molemmista sanoista. Aikaisemmista kerroista poiketen nyt valitsimme kuitenkin sanaparit. Sanapareiksi tulivat Viha ja rakkaus ja Yksi ja ääretön, joista Viha ja rakkaus on Sailan ja Yksi ja ääretön minun sanapari. Sailan kirjoitukset löytyvät tästä: [linkki].


Viha ja rakkaus


Kaukana tarinoiden ja haaveiden toisella puolella on maa. Tuossa maassa virtaa suuri joki. Joki on siitä erikoinen, että sen vesi on puoliksi tummansinistä ja puoliksi kirkkaanpunaista. Joen sininen puoli on viha ja punainen puoli rakkaus.

Vaikka viha ja rakkaus ovat toisistaan vastakkaisiksi kutsuttuja asioita, ne virtaavat samassa joessa. Joen puoliskot eivät kuitenkaan sekoitu vaan värien välinen ero on murtumaton. Niin on aina ollut ja tulee aina olemaan.

Maa joen sinisen puolella on karua ja kuollutta. Sen sijaan punaisella puolella jokea maa on vehreää ja hyvää kasvualustaa. Näillä mailla elää kaksi kansaa, joita kutsutaan joen mukaan vihaksi ja rakkaudeksi.

Maasta johtuen viha on köyhä kansa ja rakkaus rikas. Vihan kansa on pääosin paimentolaisia, joilla ei pysyvää asuinsijaa ole vaan ravintoa etsitään liikkumalla paikasta toiseen. Kotieläiminä vihalaisilla on lampaita, vuohia ja suuria nautoja sekä kameleita. Vihalaiset ovat nöyrää ja sitkeää väkeä. Rakkauden kansa puolestaan viljeli maata ja rakensivat kaupunkeja. Kotieläiminä heillä on pienempiä nautoja ja sikoja. Rakkautelaiset ovat ylpeää ja muiden huolia ja murheita heikosti ymmärtävää väkeä.

Eroistaan huolimatta joen kahta puolta asuvat kansat eivät koskaan sodi keskenään. Muiden kanssa, sekä yhdessä että erikseen, sotia on kyllä käyty aika ajoin. Vihan ja rakkauden joki on kuitenkin raja, jota kumpikaan kansa ei halunnut sotaisin aikein ylittää.

Vaikeaa jokea on pahoin aikein ylittääkään, sillä se on syvä ja virtasi petollisesti. Joen yli kulkee vain yksi silta, joka toimii molempien kansojen tärkeimpänä kauppapaikkana. Joen molemmin puolin sillan kummassakin päässä ja hieman varrellakin levittäytyy kaupunki, joka on kauppapaikan ympärillä alkanut kukoistamaan. Kaupunkia kutsutaan nimellä Helmi, joka on perua molempien kansojen vanhasta sanonnasta: ”Kaupunki on vihan ja rakkauden helmi.”

Kaupunki on kaunis katsella. Sen kaikki rakennukset on rakennettu valkoisesta kivestä ja kadun päällystetty vaaleanruskealla kivellä. Joen ylittävä silta sen sijaan on rakennettu harmaasta kivestä. Kummankaan kansan tarinat eivät kerro sitä, mistä silta on tullut tai kuka sen on rakentanut. Yleensä puhutaankin, että silta on jumalten rakentama. Toinen ehdotus sillan rakentajiksi ovat muinaiset jättiläiset. Virallista tietoa asiasta ei kuitenkaan ole.

Näin kahden puolen jokea elää kaksi kansaa ja viha ja rakkaus virtaavat heidän välissään.


Yksi ja ääretön


Makaan maassa ja katson tähtitaivasta. Tuhansien valovuosien päässä kiiluvat plasmapallot kertovat omaa tarinaansa minulle. Tarina kulkee avaruuden äärettömyyden läpi minulle, joka makaa yksin nurmikolla ja kuuntelee. Tarina on kaunis ja ruma, pitkä ja lyhyt, aina tiedetty ja ikuisesti tuntematon.

Kauan sitten tähtisumujen toisella puolella eli kaunis neito. Neito käyskenteli pitkin universumia vailla huolia ja murheita iloiten päivä toisensa jälkeen. Vuosisatojen ja tuhansienkin ajan neito loi uutta ja rakasti kaikkea jo olevaa kaunista, mitä kaikkeudesta löytyi. Koskaan neito ei tuntenut oloaan yksinäiseksi tai surulliseksi vaan kaikki päivät ja ajat olivat ilon täyttämää.

Eräällä hetkellä neito kuitenkin kohtasi nuorenmiehen. Samalla hetkellä neidon sydämessä heräsi tunne, jota neito ei ollut koskaan aikaisemmin tuntenut ja yhtäkkiä hän tunsi olonsa yksinäiseksi koko maailmankaikkeuden keskellä. Lopulta neito ymmärsi, että hän oli rakastunut tuohon nuoreenmieheen heti ensisilmäyksellä. Niinpä neito päätti lähestyä miestä, kun ei kyennyt olemaan häntä ilmankaan.

Vuosien ajan neito yritti tutustua mieheen ja saada tätä lämpenemään itselleen. Mies ei kuitenkaan piitannut neidon seurasta vaan keskittyi omiin tekemisiinsä. Nuorukaisella kun oli tärkeä työ kesken, kun hän yritti saada kaukaisten galaksien tähtiä oikeaan järjestykseen.

Vaikka neito ymmärsi, että nuorenmiehen työ oli tärkeää, oli hän silti murheen murtama. Murheissaan hän palasi omien luomustensa pariin, mutta asiat, mitä olivat aikaisemmin tuottaneet loputtomasti iloa, tuottivat nyt vain tuskaa.

Tuska kasvoi niin suureksi, että neito muuttui iloisesta ja energisestä synkäksi ja surumieliseksi. Lopulta vanhat iloiset asiat alkoivat tuottaa neidolle niin paljon tuskaa, että hän alkoi järjestelmällisesti tuhota kaikkia niitä iloisia asioita, joista osa oli vielä hänen itsensä luomiakin.

Jossakin vaiheessa kaiken tuhon keskellä neito muisti työn, jota nuorimies oli tekemässä ja neito oli jo niin syvällä vihan ja rakkauden kierteessä, että hän päätti lähteä tekemään tyhjäksi kaiken nuorenmiehen työn. Niin galaksit, tähtijärjestelmät ja tähtien väliset sumut alkoivat sinkoilla pitkin maailmankaikkeutta, kun neito purki vihaansa ja rakkauttansa niihin.

Aikoja myöhemmin nuorimies sai työnsä valmiiksi ja hän päätti ihailla työnsä jälkeä. Pian hän kuitenkin saapui alueelle, missä neito oli tehnyt tuhojaan ja suuri raivo syttyi hänessä. Nuorimies päätti kostaa tuhon aiheuttajalle. Raivonsa voimalla nuorimies kulki kauas ja nopeasti tuhon aiheuttajaa etsien.

Samaan aikaan neito oli tyhjyyden keskellä itkemässä yksinäisyyttään, suruaan ja kaikkea tekemäänsä tuhoa. Täältä tyhjyyden keskeltä nuorimies neidon löysi ja nyt ensimmäistä kertaa tämän kunnollisesti rekisteröi mieleensä.

Nuorimies ei ollut saattanut uskoa, että maailmassa oli jotakin niin kaunista kuin neito. Neidon suru sai nuorenmiehen vielä kaksin verroin kovemmin kiintymään tähän ja niinpä mies meni lohduttamaan neitoa. Neito puolestaan ei osannut uskoa todeksi, että hänen niin kauan epätoivoisesti rakastava mies tuli häntä lohduttamaan. Samalla hän kuitenkin tajusi miehen puheista, että tämä ei tulisi missään tapauksessa hänen tuhotöitään hyväksymään. Mies kun vannoi ikuista kostoa sille, joka tuon tuhon oli aiheuttanut. Niinpä neito päättikin salata asian.

Neito ja nuorimies viettivät aikoja onnellisena ja yhdessä. Neidon vanha jo kadonnut kirkkaus alkoi sekin hieman hohtaa uudelleen. Neito kuitenkin salasi tuhotyönsä visusti ja sen hänen käsiinsä jättämät palojäljet.

Eräänä yönä neidon nukkuessa nuorimies kuitenkin heräsi omia aikojaan ja onnellisena suuteli nukkuvaa puolisoaan poskelle. Poskea suudellessaan mies kuitenkin huomasi neidon avonaisen kämmenen ja siinä olevat palojäljet. Mies ei heti käsittänyt mistä jäljet olivat tulleet, mutta lopulta hän ymmärsi, että ainoa asia kaikkeudessa, mikä teki sellaiset jäljet, oli tähtien polte. Neito oli se, joka oli tähdet paiskonut paljain käsin radoiltaan pitkin avaruutta.

Nuorimies lähti neidon luota eikä neito epäonnekseen herännyt ennen kuin yhteinen sänky oli jo kylmentynyt. Heti herättyään neito aavisti pahaa ja hän lähti miestään etsimään. Pitkän etsinnän jälkeen hän miehensä löysi synkkänä tähtien keskeltä. Mies oli kerännyt suuren joukon tähtiä yhteen mikä sai avaruudenkin lämpenemään.

”Sinäkö sen tuhon olet saanut aikaan, rakkaani?” Mies kysyi neidolta, kun havaitsi tämän tulleen luokseen tähtien keskelle.

Neito koki tekemästään tuhosta niin suurta häpeää ja tuskaa, ettei hän uskaltanut vastata rakkaalleen mitään.

Tämä oli kuitenkin virhe, sillä se vain sai nuorenmiehen raivon lopullisesti läikkymään yli. Miehen raivo purkautui niin, että mies räjähti valtavana supernovana, joka oli surmata neidonkin mukanaan, ja vajoten sitten valtavaksi mustaksi aukoksi. Musta aukko imi miehen keräämät tähdet sisälle itseensä ja niistä voimaa saaneena myös satoja lähigalakseja tähtijärjestelmineen. Tämän tuhon keskellä neito oli jo valmiiksi supernovasta haavoittuneena pahassa pulassa.

Jollakin ihmeen kaupalla neito kuitenkin onnistui väistämään tähdet ja planeetat ja pääsemään mustan aukon vaikutusalueen ulkopuolelle. Sieltä valtavaa mustaa aukkoa katsellessaan neito vajosi uudelleen suruun, joka oli syvempi kuin mikään koskaan aikaisemmin hän tuntemansa. Tämän surun keskellä neidon viimeinenkin kirkkaus ja hohto hävisivät lopullisesti.

Niin neito jäi yksin äärettömyyteen ja katosi sinne.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti