Suuren keisarikunnan armeija III

Betula nana, osa 205

Niklas Hamburg saapui osastonsa kanssa Léostan rannikolle syksyisenä päivänä. Maa oli sateiden pehmittämää, mutta sinä päivänä ei satanut. Jokin oli kuitenkin pielessä. Heidän ei kuulunut saapua rannikolle vielä useaan päivään.

”Missä oikein olemme?” Niklas kysyi.

Handel tutki karttaa yhtä ymmällään kuin Niklaskin.

”En tiedä. Olemme tarkistaneet sijainnin jo monta kertaa. Meidän pitäisi olla täällä vielä hyvän matkan päässä rannikolta, mutta tuossa se ranta nyt jo on”, Handel vastasi.

Handel osoitti heidän edessään olevaa rantatörmää.

”Meidän ei edes pitänyt tulla rantaan. Tarkoitus oli kääntyä huomenna kohti etelää ja satamia”, Niklas sanoi.

”Emmehän me edes olleet ensimmäisenä”, Handel sanoi.

”Kuinka paljon meidän edessä piti olla osastoja?” Niklas kysyi.

Handel kaivoi esille käskyistä tekemänsä muistiinpanot.

”Meidän etupuolella piti olla yksi jalkaväkiosasto ja yksi kevyt ratsuväkiosasto. Niiden oli tarkoitus turvata rannikko”, Handel vastasi.

”Missä ne osastot ovat?” Niklas kysyi.

Handel ei osannut vastata.

Niklas käski osastonsa pysähtymään vähän matkan päähän rantatörmästä. Hän itse lähti Handelin ja muutaman sotilaan kanssa tutkimaan ympäristöä. Ensin he suuntasivat aivan törmän reunalle.

Törmä yllätti heidät kaikki.

”Tämä ei näytä vuosia paikoillaan olleelta törmältä”, Niklas sanoi.

Törmä näytti siltä, että sen edessä oleva maa olisi vasta hetki sitten romahtanut mereen. Meri rantatörmän edessä näytti kuitenkin tummalta ja syvältä.

”Mitä noituutta täällä on tapahtunut?” Yksi sotilaista kysyi.

”Noituutta ehkä hyvinkin”, Niklas vastasi.

”Katsokaa tuonne!” Handel sanoi.

He käänsivät katseensa pohjoisessa näkyvälle niemelle. Niemi alkoi itsestään murentua ja sitten se vajosi mereen. Kohta paikka näytti siltä, ettei niemeä olisi koskaan ollutkaan.

”Ei se ihme ole, että olemme jo rannikolla. Koko ranta murentuu käsiin”, Niklas sanoi.

”Mitä meidän pitää tehdä?” Handel kysyi.

”Meidän pitää lähteä, kun vielä voimme”, Niklas sanoi.

Törmän juurelta alkoi kuulua veden kohinaa. Niklas katsoi törmän reunan yli. Törmän juuressa vesi oli muuttunut entistäkin tummansiniseksi.

”Tai sitten vain rukoilemme kukin omia jumaliamme ja pyydämme armoa”, Niklas sanoi.

Maa heidän allaan alkoi ensin täristä ja sitten vajota kohti merta.