Betula pubescens, osa 3
Solkarin näkemys savannista oli paikkansapitävä. Aavikkoa
reunustavan savannin rutikuiva ruohomeri oli vielä aavikkoakin tylsempi paikka.
Edkar seurasi katseellaan viivasuoraa taivaanrantaa seuranaan Nalle ja Miranda.
”On kai tämäkin vaihtelua”, Miranda sanoi.
”Vaihtelua mistä?” Edkar kysyi.
”Aavikosta kai lähinnä”, Miranda vastasi.
”No siitä ehkä, mutta muuten täällä on vaihtelu aika
vähissä”, Edkar sanoi.
”Aivan niin, kenraali”, Miranda sanoi.
Edkar vilkaisi vierellään ratsastavaa palvelijaansa. Välillä
Edkarista tuntui, että Miranda oli hieman liian uskollinen. Tai oikeammin
myöntyväinen. Voisi hän olla yhtä hyvä palvelija kuin nyt, vaikka hänellä olisi
omia mielipiteitä.
”Mitä mieltä olet savannista?” Edkar kysyi.
”Minäkö?” Miranda kysyi.
”Sinä”, Edkar vastasi.
”Olen yllättynyt, että kenraali haluaa tietää mielipiteeni”,
Miranda sanoi.
”Ei kai siinä mitään niin ihmeellistä ole”, Edkar sanoi.
Miranda näytti pohtivan kovasti mitä sanoisi.
”Sano vain suoraan mitä mieltä olet”, Edkar sanoi.
Miranda nyökkäsi.
”Tämä savanni on niin laaja. Hieman niin kuin meri, mutta
rauhallinen. Minusta se on kaunis. Ja rauhoittava”, Miranda sanoi.
Edkar nyökkäsi. Hän muisti, että Miranda oli kotoisin
suhteellisen kaukaa mereltä ja hän oli nähnyt meren ensimmäisen kerran vasta
silloin, kun he olivat lähteneet Léostasta meriteitse.
”Onhan tämä monellakin tapaa meren tapainen”, Edkar sanoi.
”Toivottavasti mielipiteeni ei suututtanut kenraalia”,
Miranda sanoi.
”Ei, ei ollenkaan. Hyvä vain, että osaat olla omaa mieltä.
Siitä on vain apua”, Edkar sanoi.
Miranda nyökkäsi.
”Kiitos, kenraali. Toivon, että voin olla mahdollisimman
paljon avuksesi”, Miranda sanoi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti