Minne katosivat kirjeet ja päiväkirjat?

Helsingin Sanomien viime lauantain lauantaiesseessä Riitta Koivuranta pohtii yksityisarkistojen kutistumista. Yksityisarkistoilla tarkoitetaan yksityiseen henkilöön liittyvän materiaalin arkistoa kuten kirjeitä, päiväkirjoja ja valokuvia. Tällaisia arkistoja on monesti hyödynnettyä historiallisista henkilöistä tehtyjen kirjojen ja muiden teosten taustamateriaalina. Itseltänikin löytyy kirjahyllystä useampi kirja, joiden sisältö on pelkkiä kirjeitä.

Nykyisellä digitaalisella aikakaudella potentiaalista materiaalia yksityisarkistojen täytteeksi syntyy enemmän kuin ehkä koskaan ennen, mutta samalla sen tallentaminen on vaikeampaa kuin koskaan. Sähköpostit katoavat, kun ne laitetaan sovelluksen roskakoriin ja samoin käy pikaviestinsovellusten viesteille. Osa näistä toki löytyy palveluja tuottavien yritysten tietokannoista, mutta sielläkään niitä tuskin säilytetään ikuisesti. Yksi haaste on myös se, että viestintä on hajautunut useisiin tai jopa useisiin kymmeniin eri paikkoihin. Asia, josta keskusteltiin ennen pelkkien kirjeiden välityksellä, saattaa nyt kulkea sähköpostilla, somepäivityksellä, yksityisviestillä ja puhelinsoitolla.

Olen joskus aikaisemminkin pohtinut tätä samaa asiaa ja esseen lukeminen sai taas siihen palaamaan. Mitä meistä jää jäljelle vai jääkö mitään? Nykyajan digitaalisesta viestittelystä ei varmasti jää jäljelle paljoakaan. Ei ainakaan, jos asioita ei varta vasten talleteta. Omakin viestittely on hajaantunut varsin moneen eri lähteeseen ja useasta olisi aika vaikeaa tallentaa viestittelyä. Viestittely on myös monesti niin arkista ja sen määrä on niin suurta, ettei sen tallentamisessa ja säästämisessä tunne olevan samaa painoa kuin käsin kirjoitettujen kirjeiden säilyttämisessä. Sinällään tällainen ajattelu tässä yhteydessä on ehkä hieman hassua, sillä olivathan kirjeetkin ennen sitä arkipäivän viestittelyä.

Kuva lauantaiesseestä, joka toimi tämän tekstin innoittajana.

Minä olen jo sitä ikäluokkaa, joka ei ole koskaan tottunut käsin kirjoitettuihin kirjeisiin. Muutamia yksittäisiä kirjeitä olen saanut ja kirjoittanut, mutta ne ovat aina olleet erityistapauksia. Postikorttejakin olen lähettänyt hyvin vähän. Olen kuitenkin kirjoittanut melko pitkään käsin päiväkirjaa ja välillä olen tehnyt sitä varsin aktiivisesti. Viime vuosina käsin kirjoittaminen, päiväkirjaan ja muualle, on tosin jäänyt vähemmälle, vaikka kuinka pidän sitä itselleni tärkeänä. Käsin kirjoitetun päiväkirjan rinnalla minulla on vuosia ollut myös tietokoneelle kirjoitettu päiväkirja, joka on kulkenut työpäiväkirjan nimellä. Sen kirjoittamisessa olen aktivoitunut erityisesti tänä vuonna.

Säilytän myös mielestäni melko täsmällisesti eri versioita kaikesta kirjoittamastani. Erityisesti, jos on kyse kaunokirjallisesta työstä, jota teen kierroksittain. Jokaisen kierroksen tuotos säilyy kätevästi omana tiedostonaan. Monesti olen myös tulostanut tekstejäni, koska siitä se on helpompi lukea ja kirjoittaa ylös muutoksia. Nämä tulostetut tekstit olen myös pyrkinyt säilyttämään. Eri asia sitten on, kuinka kauan normaalin tulostimen muste kestää paperilla.

Kirjeenvaihto, tai viestittely, on siis sellainen asia, joka itseltäni saattaa jäädä tallentumatta. Päiväkirjat ja kirjallinen työ sen sijaan säilyvät ainakin osittain, elleivät jopa kokonaan. Ne pelkästään eivät toki anna kokonaiskuvaa elämästä. Myös aivan erillinen kysymys on se, haluanko säilyttää kaiken tekemäni viestittelyn. Silloin tällöin näitä asioita kannattaa kuitenkin pohtia. Mieluummin ennen, kuin mitään on peruttamattomasti kadonnut historian syövereihin.